Kaviokuume

Pikka sairastui kaviokuumeeseen syyskuussa 2007.

Alku ja oireet:

Pikka alkoi oireilla, näin jälkiviisaana ajatellen, jo edellisenä keväänä. Sen askellajit muuttuivat aina välillä epäpuhtaiksi, se kompasteli joskus etujalkoihinsa, oli välillä innoton lähtemään lenkille. Kaviot olivat ajoittain lämpimät. Koskaan se ei kuitenkaan ontunut.

Kaikkiin oireisiin oli aina "järkeenkäypä" syy. Tamma on viimeisen päälle oikukas lady ja etenkin kiima-aikoina itsepäinen kuin mikä - tässä syy innottomuuteen. On etupainoinen, sen piikkiin meni kompastelu. Kaikilla muillakin on aina välillä kaviot lämpimät.

Itselläni alkoi vaisto puhua kaviokuumeilun puolesta, mutta noviisina hevosenomistajana uskoin kuitenkin muita. Annoin tamman laiduntaa kesän kuten ennenkin.

Oireiden paheneminen:

Syyskuun alussa se alkoi ontua toista etujalkaansa ja arasteli kävellessä. Se oli päässyt hieman liian lihavaksi laitumella, ja kengittäjällemme sattui tapaturma emmekä meinanneet saada toista kengittäjää mistään, näin kengitysväli venyi pitkäksi. Yksi kenkä jo irtosi, joten otimme loputkin pois kengittäjää "metsästäessämme". Eläinlääkäri (itsekin hevosenomistaja) oli oireista sitä mieltä, että arkominen johtuu kengättä olosta. Kengittäjä, jonka viimein saimme, ei myöskään ollut sitä mieltä että kaviokuumeesta olisi kyse.

Viikon kuluttua kengityksestä Pikan tila paheni nopeasti. Klassinen kaviokuumeasento, voimakas pulssi molemmissa etujaloissa ja vain vaivoin käveli. 

Kaikkein pahinta vaihetta kesti pari viikkoa. Kun se sitten alkoi tuntua vähemmän kipeältä, vein sen klinikalle kuviin. Kavioluu kääntynyt 2 astetta. Sain onneksemme taitavan sepän, joka uskalsi riittävästi lyhentää kaviota kärjeltä, laittoi tammalle sydänorsikengät ja on kärsivällisesti ja uskollisesti käynyt tammani kaviot hoitamassa.

Talvi:

Pikan kunto vaihteli jouluun saakka. 

Kipulääkettä se söi pari kuukautta. Syötin sille mahan suojaksi ProNutrinia, mutta siitä huolimatta se jossain vaiheessa muuttui kiillottomaksi ja kipeämmän oloiseksi vaikka jalat olivatkin paremmat. Ilmeisesti sillä oli mahahaava. Annoin pH-Combia pakkauksen ohjeen mukaan, ja tamman vointi parani ihan silmissä.

Käytin sen joulukuussa uudelleen kuvissa, kun se aina vain oli kipeä liikkuessaan. Kuvat kuitenkin olivat jo paremmat, joten kyse oli vain oireilun jatkumisesta.  Heinäanalyysissa heiniemme sokeripitoisuus oli 130 luokkaa, joka sekin oli sille liikaa. Kun ymmärsin ruveta liottamaan kaikki heinät kunnolla, se alkoi paranemaan huimaa vauhtia.

Toukokuu 2008:

Tällä hetkellä Pikka voi erinomaisesti. Syke on pysynyt jaloista poissa jo monta kuukautta, ja tamma on pirteä kuin peipponen. Kaviot kasvavat nyt hyvin. Suunnitelmissa on kesäkuussa käyttää vielä kuvissa, jotta saan varmuuden missä mennään. 

Pikka on ilmeisen selkeästi hiilihydraattiherkkä hevonen. Eli lopun ikäänsä se saa vähäsokerista ruokaa, kaikki heinät liotettuna jos niiden sokeripitoisuus on yli sata. Se laiduntaa tyytyväisenä muiden mukana kuonokoppa päässä, ja tulee sitten hiekkatarhaan syömään omat heinänsä.

Vähitellen jo ratsastamme; tamma itse on työntymässä mukaan kun muut lähtevät maastoon. Metsälenkillä on irti mukana. Kentälläkin se on vapaana mukana, ja kulkee siinä jonossa muiden mukana ja tekee samat voltit ja laukannostot kuin toisetkin! 

Tunteet:

Kokemukset ovat olleet rankkoja, mutta myös antaneet paljon kuten raskailla elämänkokemuksilla usein on tapana.

Useita viikkoja horjuin hevosen lopettamispäätöksen kanssa. Ratkaisun tekemisen vaikeutta lisäsi se, ettei tamma hetkeäkään itse menettänyt toivoaan: koko ajan se oli kiinnostunut kaikesta kuten aina, ja katseli minua lempeästi sen näköisenä että "älä huoli, kyllä tämä tästä". Välillä aina toivoin, että se olisi apea ja haluton, niin en hetkeäkään empisi.

Minun ja Pikan suhteesta on tullut jotain, jota ei voi sanoin toisille kuvata. Tunneside välillämme on enemmän kuin voi koskaan kenellekään kertoa. Tamman ehdoton ja vankkumaton luottamus minuun on uskomaton kaiken sen kivun ja epämiellyttävän jälkeen, jota se on joutunut minun kanssani kokemaan. Tämmöisen luottamuksen arvoisena oleminen tekee nöyräksi, ja nyt tiedän todella mikä osa luottamuksella hevoslaumassa on!

Jatkuva pelko tulevasta on toki tunteissa mukana. Tietoisuus siitä, että kaviokuume voi tiukasta ruokavaliosta huolimatta uusiutua milloin vain on raskasta. Kaiken tämän kuitenkin kestää, kun joka päivä huomaa miten uskomattoman ihana hevonen minulla on - miten upea voikaan olla suhde näin hienoon eläimeen!